homovaahtoa: Pohjoisen kylän homopoika

Nuorten homopoikien itsemurha-aalto on viime aikoina ollut pinnalla varsinkin Yhdysvalloissa. It gets better -vidoista on tullut jo lähes oma youtube-genrensä, videoita on miljoonia. Oman viestinsä ovat tehneet niin Yhdysvaltain presidentti, tavalliset aikuiset miehet, kuin myös vaikeuksistaan yli päässeet nuoret. Suomessa Seta korostaa kampanjan tärkeyttä ja vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki on tehnyt oman videonsa (alla). Virallisestihan homomiesten itsemurhat eivät ole ongelma, koska itsemurhien syinä pidetään alkoholia ja mielenterveyden ongelmia. Virallinen Suomi ei tunnusta homoutta itsemurhien syynä.

Tämän kylän homopoika kommentoi kampanjaa osuvasti, ja on oikeassa siinä, että tieto asioiden muuttumisesta paremmaksi, vuosien päästä, ei paljon lohduta. Kun puhutaan itsemurhista, voi kuitenkin tieto paremmasta tulevaisuudesta ja muiden vastaavassa tilanteessa olleiden kokemukset estää ratkaisevan viimeisen askeleen ottamista. Tärkeää onmyös muistaa, että elää voi aina vain päivän kerrallaan.

Itse olen kotoisin pienestä kylästä, pohjoisesta Suomesta. Kylässä oli asukkaita joitakin satoja, koko kunnan alueella muutamia tuhansia. Tunsin olevani erilainen jo noin kymmenvuotiaana, mutta varsinainen homotietoisuus minulle syntyi yläasteen loppupuolella, 80-luvun puolivälissä. En varsinaisesti kokenut mitään henkistä kriisiä, tapani selvitä asiasta oli ehkä jonkinlainen aseksuaalisuus, neutraalius. Olin syvällä kaapissa, ovi tiukasti kiinni.

Vaikka homouteen suhtaudutaan ja homoudesta puhutaan nykyään täysin eri tavalla kuin omina teinivuosinani, itseeni on tarttunut 80-lukulainen homouteen liittyvä tunne. Sama tunne on tarttunut todennäköisesti myös muihin ikäisiini homoihin. Eikä tuosta tunteesta pääse eroon. Ei, vaikka arkihavaintojen ja järjen tasolla emme selvästikään elä enää 80-luvun ilmapiirissä. Mehän pääsemme jo kohta avioon! Tätä alitajunnassa ja syvällä sielussa olevaa tunnetta kuvaa myös se, että kirjoitan nimimerkin takana. Nuoruusiästä jatkuva todellisen itsensä piilottaminen on iskostanut minuun vahvan tunteen siitä, että eri elämänpiirit on syytä pitää erillään. Ilmankos Dexter Morganiin samastuminen on helppoa.

Kukaan ei voi olla ikäänsä kaapissa, ja jos jotain harmittelen nyt, niin sitä, etten tullut lähimmilleni ulos jo paljon aikaisemmin. Kertomista ei ole mitenkään helpottanut suomalaiseen kulttuuriin ilmeisesti kuuluva don’t ask, don’t tell -käyttäytymiskoodi. Vanhemmilleni avasin oven yli 25 vuotiaana ja osalle sukulaisista nyt, neljänkympin käännyttyä paremmalle puolelle. Tosin, jos sukulaiset eivät aivan idiootteja ole olleet, he ovat kyllä tajunneet tilanteen jo aikoja sitten. Kerrottuani itsestäni kukaan ei ole suhtautunut minuun negatiivisesti, sitä sisimmässäni pelkäämää vihaa ja hyljeksintää en ole kohdannut.

Jotenkin tuntuu, että juuri nuorten homopoikien itsemurhat ovat äärimmäisen epäoikeudenmukaisia ja väärin. En tällä tietenkään tarkoita, että jotkin itsemurhat olisivat oikein. Mutta juuri nuorten homopoikien kuuluisi olla iloisia ja onnellisia tässä kauniissa maailmassa. Sitähän termi gay juuri tarkoittaa. Iloa ja onnea, joka tulee itsensä ja muiden hyväksynnästä.

Minulla on myös omakohtainen kokemus nuoren miehen itsemurhasta. Tuttavani oli suloinen ja komea poika. Jos hän olisi ollut vähän vanhempi, olisin varmasti ollut ihastunut häneen. Koulussa hän oli suosittu, ja muutenkin vaikutti tasapainoiselta. Silloin oman elämäni paras ratkaisu oli lähteä opiskelemaan etelään, pois pikkukylästä ja sen tungettelevasta ja tukahduttavasta ilmapiiristä. Jostain syystä tuttavani ei tässä onnistunut, vaan päätyi tappamaan itsensä. Kuulin asiasta jälkeen päin. Surullista ja äärimmäisen turhaa. Olen varma, että hänestä olisi tullut onnellinen ihminen, jos hän vain olisi päässyt pois ja saanut rakentaa omaa elämäänsä omaehtoisesti. Jonkun olisi pitänyt kertoa hänelle, että elämä muuttuu paremmaksi, että kannattaa elää vielä päivä, että jostain löytyy joku, jota rakastaa. Tuttavaani tämän kertominen ei enää auta.